Hienoa, että blogi on auki, iloitsimme siitä kovin! Näyttää tosi hienolta!
Nyt olemme Torres del Painen luonnonpuistossa - tulimme eilen ja kiersimme autolla laajasti ympäri. Nyt retkeilemme täällä pari päivää taas lumihuippujen ja sinisten järvien äärellä. Ja taas hyvä ilma!
Hyvää pikkujoulua kaikille täältä hienosta maisemasta, tuulten tuiverruksesta! Ylihuomenna jatkamme eteenpäin.
Suvi ja Satu
lauantai 29. marraskuuta 2014
torstai 27. marraskuuta 2014
Punta Arenas ja Natales
Puerto Varasista lähdimme Puerto Monttin kentälle ja lensimme Punta Arenasiin, joka on matkamme ja edeltäjiemmekin eteläisin etappi Chilessä, Magalhaesin salmen äärellä. Oppaanamme oli nuori Aleksandra, joka matkan aikana tosissaan kiinnostui 1. retkikunnasta ja lupasi googlata esiin kaiken heistä kertovan. Hauska tavata henkilö, joka tuntui olievan unelmatyössään!
Oppaamme suositteli meille käyntiä kotimuseossa Braun-Menendesin talossa, joka oli erittäin positiivinen yllätys. Kauniin talon rakennutti Venäjältä paennut liikemies Mr. Brown viime vuosisadan alussa. Upea sisustus edusti jugentia ja kultakoristeista ranskalaista kertaustyyliä. Erittäin kaunis! Vuosikymmeniä myöhemmin omistajat antoivat talon kaikkine sisustuksineen valtiolle, ja se avattiin museoksi vuonna 1983. Toivottavasti Chilellä on jatkossakin mahdollisuus ylläpitää upeaa kotia - näihin vaikeuksiin törmää usein nyky-Suomessakin. Toinen iloinen yllätys oli käynti Chocolatta-kahvilassa. Niin kauniisti tarjoiltuja ja koristeltuja kahviannoksia saa aika harvoin. Ja maku oli loistava. Tämäkin oli eurooppalaisten maahanmuuttajien perustama yritys!
Punta Arenasissa kävimme vain kääntymässä, sen ympäristössä ei ole metsiä, joten 1. retkikuntakin joutui tyytymään vain soiden (professori Auerin erikoisala) kairaamiseen, Erkki ja Aarno auttoivat siinä. Heidänkään retkikuntansa ei viipynyt kauaa täällä vaan onnellisina kääntyivät kohti Buenos Airesia autollaan. Me taas suuntasimme Torres del Painen kansallispuistoon.
Seuraavana päivänä matkamme jatkui kohti Puerto Natalesia. Matkalla pysähdyimme kahvilla Morro Chicossa, pienenpienessä arokylässä keskellä ei mitään - tämänkin paikan aukeissa maastoissa Erkki ja Aarno tekivät tutkimuksiaan. Ohitimme myös Hotelli Rio Rubensin, saman talon, jossa 1. retkikunta oli lähimaastoja tutkiessaan yöpynyt ja talo oli sellaisenaan yhä pystyssä. Tuntui ihmeelliseltä, että tällä puolella maailmaa pienellä paikkakunnalla on säilynyt jotain muka tutulta tuntuvaa. Nätti puutalo vuodelta 1929!
Natales oli ihan mukavan näköinen pieni kaupunki vilkkaan sataman äärellä kukkuloilla. Pysähdyimme vain lounaalle: yksinkertainen paikka, jossa saimme hyvää lohta ja yllätykseksemme maksaa Visalla!
Tammikuun 30. 1938 Martti Salmi kirjoittaa: "Natalesissa Patagonian retkikunta oli jälleen täysilukuisena yhdessä, kun Kalelatkin saapuivat sinne omalta pohjoiselta reitiltään (6 viikkoa oli retkikunta jakautuneena). Pojilta putosi kuulemma raskas taakka hartioiltaan, kun tapasivat meidät. Heillä oli ollut raskas lasti ja joka hetki oli ollut odotettavissa auton jonkun osan klikkaaminen. Viime hetkellä tulivat, sillä auton ohjaustanko oli epäkunnossa Natalesiin päästyä, se pyöri kuin kahvimyllyn veivi ottamatta ollenkaan kiinni. Mutta tyytyväisiä pojat olivat matkaansa, paljon oli ollut työtä, tuloksellista työtä, mutta sehän on pääasia."
Erkki kirjoitti 5.2.1938 Natalesiin tulosta: "Miten voikaan iloita kun pääsee sellaiseen satamakaupunkirähjään kuin Natales, ihanaa kohdata toinen auto, hyvät tiet ja tutut ihmiset 10 päivän yhtämittaisen ajon jälkeen, jännittyneenä siitä, kestääkö auto."
Noista ajoista Natales näytti kehittyneen positiiviseen suuntaan!
Pysähdyimme vielä Mylodonin luolassa, joka on löydetty 120 vuotta sitten - täällä myös 1. retkikunta kävi. Luolassa on asunut jättiläislaiskiainen (mylodon) jääkauden aikana ja sen nahkaa on sieltä löydetty melko äskettäin, pala siitä on Helsingin yliopistossa. Luola on valtavan suuri, vain osittain kaivauksin selvitetty, turistikohde, mutta myös tieteen kiinnostuksen keskiössä. Ihmisasumisen jäljistä on ristiriitaista tietoa, mutta mylodon hävisi 14 500 vuotta sitten!?
Matka jatkuu nyt Etelä-Chilen hienoimpaan nähtävyyteen, Torres del Painen luonnonpuistoon!
Punta Arenas on pienehkö tuulille altis merenrantakaupunki. Ruutukaavaan rakennettu matala kaupunki oli mielestämme aika mielikuvitukseton, ja ensivaikutelma hiukan erilainen kuin mitä Erkki kirjeessään 16.2.1938 kuvasi: "Punta Arenas on ihmeen suuri todellinen kaupunki. Tuuli antaa täällä leiman koko elämälle, tuo ainainen voimakas länsituuli estää metsien kasvun, määrää ilmaston, rakennustyöt, kaiken liikenteen. Viimeisenä iltana oikea syklooni, pyörremyrsky, kulki kaupungin yli. Kivinen hotellirakennuksemme vapisi, myrsky mylvi ja kadulla kulkiessaan täytyi hakea tukea aidoista, ettei tuuli veisi mukanaan."
 |
| Punta Arenasin markkinoilla |
 |
| Braun-Menendesin talo |
Meillä oli tuuria matkassa ilmojen suhteen, pyörremyrskyä ei tarvinnut pelätä! Itse asiassa sää oli lämmin, lähes aurinkoinen ja nautimme shoppailusta värikkäissä torikojuissa sekä aamu-uinnista (Suvi, Esa) Magallanesin salmessa ( +5 astetta?) auringon noustessa.
 |
| Kahvila Morro Chico |
Maisemat olivat alkuun hyvinkin yksitoikkoiset: aroa puskineen, ruohikkoineen ja lampaineen. Puita alkoi lisääntyä pikkuhiljaa, ja Rio Rubensin vaiheilla voidaan jo puhua metsistä, Nothofagusta (etelänpyökki) täälläkin ja myös isä oli täällä tutkinut puustoa ja todennut lampaiden negatiivisen vaikutuksen kasvillisuudelle ja puille, aro etenee..
 |
| Hotelli Rio Rubens |
Natales
Natales oli ihan mukavan näköinen pieni kaupunki vilkkaan sataman äärellä kukkuloilla. Pysähdyimme vain lounaalle: yksinkertainen paikka, jossa saimme hyvää lohta ja yllätykseksemme maksaa Visalla!
Tammikuun 30. 1938 Martti Salmi kirjoittaa: "Natalesissa Patagonian retkikunta oli jälleen täysilukuisena yhdessä, kun Kalelatkin saapuivat sinne omalta pohjoiselta reitiltään (6 viikkoa oli retkikunta jakautuneena). Pojilta putosi kuulemma raskas taakka hartioiltaan, kun tapasivat meidät. Heillä oli ollut raskas lasti ja joka hetki oli ollut odotettavissa auton jonkun osan klikkaaminen. Viime hetkellä tulivat, sillä auton ohjaustanko oli epäkunnossa Natalesiin päästyä, se pyöri kuin kahvimyllyn veivi ottamatta ollenkaan kiinni. Mutta tyytyväisiä pojat olivat matkaansa, paljon oli ollut työtä, tuloksellista työtä, mutta sehän on pääasia."
Erkki kirjoitti 5.2.1938 Natalesiin tulosta: "Miten voikaan iloita kun pääsee sellaiseen satamakaupunkirähjään kuin Natales, ihanaa kohdata toinen auto, hyvät tiet ja tutut ihmiset 10 päivän yhtämittaisen ajon jälkeen, jännittyneenä siitä, kestääkö auto."
Noista ajoista Natales näytti kehittyneen positiiviseen suuntaan!
 |
| Mylodonin luolassa |
Matka jatkuu nyt Etelä-Chilen hienoimpaan nähtävyyteen, Torres del Painen luonnonpuistoon!
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Vesillä ja vuorilla kahden maan rajalla
Parin autoilupäivän jälkeen aurinkoinen mutta viileähkö aamu valkeni, ja lähdimme matkallamme eteenpäin. Bussikuljetus ja opas veivät meidät parinkymmenen kilometrin päähän Puerto Panuelon satamaan. Ohitimme kauniita sveitsiläistyylisiä taloja kauniine puutarhoineen - Barilocheen on 1800-luvun lopussa muuttanut paljon ihmisiä Saksasta, Sveitsistä ja Kroatiasta, koska Argentiina ja Chile houkutteli maahanmuuttajia ilmaisilla maa-alueilla asuttaakseen autioita eteläosiaan.
Satamassa nousimme katamaraaniin, ja matka jatkui pitkin Lago Nahuel Huapia kauniissa kevätsäässä uskomattoman upeissa maisemissa: sininen 470 metriä syvä vuonomainen järvi ympärillään korkeat vuoret, aivankuin Norjassa. Hitaasti laiva lipui kohti Puerto Blestiä, matka kesti pari tuntia. Juuri saman matkan oli 1. retkikunta tehnyt joulukuun alussa 1937, kylläkin vesisateessa!
Puerto Blestissä meitä odotti bussikuljetus lyhyen kannaksen yli Puerto Alegreen. Matkalla pysähdyimme kuvaamaan käsittämättömän paksua ja 700 vuotta vanhaa Alerce-puuta (Fitzroy), jota esiintyy vain näillä alueilla ja joka on nykyään suojeltu, koska laji laji ehti lähes tuhoutua, taas kerran ihmisten takia. Puu kasvaa vain 1,5 mm vuodessa läpimitaltaan ja on äärettömän kestävää rakentamiseen. Näitäkin puita isämme matkallaan tutki ja mittaili!
Seuraavaksi ylitimme Lago Friaksen, merkittävän pikkujärven, joka on Argentiinan ja Chilen rajalla. Kauniit vuoret taas ympärillä, mutta nyt järven syvyys vain 30 metriä! Matka oli lyhyt, mutta Peulassa toinen mokoma aikaa kului tullissa. Jokainen laukku syynättiin tarkasti mutta ystävällisesti. Jono eteni hitaasti, mutta lopulta saimme leimat passiin, ja matka jatkui eteenpäin Puerto Perez Rosalesista. Nyt olimme samannimisessä kansallispuistossa, ja huristelimme bussikyydillä alppitietä kiemurrellen komeassa sademetsässä. Puut olivat käsittämättömän korkeita ja aluskasvillisuus tiheää, ja opas kertoili paikallisista eläimistä ja kasveista varsin laajasti. Pysähdyimme ihailemaan Tronadoria - nyt toiselta puolen kuin edellisenä päivänä. Tuttu vuori meille!
Bussiretki päättyi lounaalle, edelleen oli aurinkoista ja lämmintä. Lisäksi saimme tässä hotellissa nähdä monipuolista puun käyttöä tuoleissa, pöydissä, baaritiskissä (kaunis kaatunut puunrunko) ja koriste-esineissä. Miksei Suomessa käytetä puuta monipuolisesti myös hotelleissa ja ravintoloissa, ihmettelimme?!
Peulasta laivamatka eteni Lago Todos los Santosia pitkin, jälleen kerran hienoissa maisemissa, lumihuippuja ihaillen kohti Puerto Petrohueen satamaa. Kello oli jo seitsemän illalla, mutta aurinko paistoi edelleen, olemmehan koko ajan siirtyneet kesää kohti! Viimeinen bussietappi kulki Puerto Varakseen, ja matkalla ihailimme hyvin keskieurooppalaisia tajoja ja puutarhapihoja. Eurooppalaisen maahanmuuttajajoukon kädenjälki näkyi edelleen. Harmi, että tässä herttaisessa satamakaupungissa, "ruusujen kaupungissa", meillä oli aikaa vain muutama illan tunti, koska aamulla odotti lento Punta Arenasiin.
Meidän oli kiire jatkaa matkaa, koska halusimme tietää, selviäisikö ehkä seuraavissa pysähdyspaikoissamme vastaus Erkin salaperäiseltä vaikuttaneeseen ajatukseen, josta hän kirjoitti Puerto Blestistä 5.12.1937: "Oltuamme sateessa viikon verran Chilen rajan tuntumassa, keksin selityksen koko tämän alueen ja luultavasti koko Patagonian metsien esiintymiselle ja tulevaisuudelle, luonnollinen selitys, jota kukaan ei ole huomannut - juhlahetki."
Selviääköhän tämä seuraavissa kohteissamme?
Satamassa nousimme katamaraaniin, ja matka jatkui pitkin Lago Nahuel Huapia kauniissa kevätsäässä uskomattoman upeissa maisemissa: sininen 470 metriä syvä vuonomainen järvi ympärillään korkeat vuoret, aivankuin Norjassa. Hitaasti laiva lipui kohti Puerto Blestiä, matka kesti pari tuntia. Juuri saman matkan oli 1. retkikunta tehnyt joulukuun alussa 1937, kylläkin vesisateessa!
Seuraavaksi ylitimme Lago Friaksen, merkittävän pikkujärven, joka on Argentiinan ja Chilen rajalla. Kauniit vuoret taas ympärillä, mutta nyt järven syvyys vain 30 metriä! Matka oli lyhyt, mutta Peulassa toinen mokoma aikaa kului tullissa. Jokainen laukku syynättiin tarkasti mutta ystävällisesti. Jono eteni hitaasti, mutta lopulta saimme leimat passiin, ja matka jatkui eteenpäin Puerto Perez Rosalesista. Nyt olimme samannimisessä kansallispuistossa, ja huristelimme bussikyydillä alppitietä kiemurrellen komeassa sademetsässä. Puut olivat käsittämättömän korkeita ja aluskasvillisuus tiheää, ja opas kertoili paikallisista eläimistä ja kasveista varsin laajasti. Pysähdyimme ihailemaan Tronadoria - nyt toiselta puolen kuin edellisenä päivänä. Tuttu vuori meille!
 |
| Tronador-tulivuori |
Bussiretki päättyi lounaalle, edelleen oli aurinkoista ja lämmintä. Lisäksi saimme tässä hotellissa nähdä monipuolista puun käyttöä tuoleissa, pöydissä, baaritiskissä (kaunis kaatunut puunrunko) ja koriste-esineissä. Miksei Suomessa käytetä puuta monipuolisesti myös hotelleissa ja ravintoloissa, ihmettelimme?!
Peulasta laivamatka eteni Lago Todos los Santosia pitkin, jälleen kerran hienoissa maisemissa, lumihuippuja ihaillen kohti Puerto Petrohueen satamaa. Kello oli jo seitsemän illalla, mutta aurinko paistoi edelleen, olemmehan koko ajan siirtyneet kesää kohti! Viimeinen bussietappi kulki Puerto Varakseen, ja matkalla ihailimme hyvin keskieurooppalaisia tajoja ja puutarhapihoja. Eurooppalaisen maahanmuuttajajoukon kädenjälki näkyi edelleen. Harmi, että tässä herttaisessa satamakaupungissa, "ruusujen kaupungissa", meillä oli aikaa vain muutama illan tunti, koska aamulla odotti lento Punta Arenasiin.
 |
| Puntiagudo-tulivuori Chilen puolella |
Meidän oli kiire jatkaa matkaa, koska halusimme tietää, selviäisikö ehkä seuraavissa pysähdyspaikoissamme vastaus Erkin salaperäiseltä vaikuttaneeseen ajatukseen, josta hän kirjoitti Puerto Blestistä 5.12.1937: "Oltuamme sateessa viikon verran Chilen rajan tuntumassa, keksin selityksen koko tämän alueen ja luultavasti koko Patagonian metsien esiintymiselle ja tulevaisuudelle, luonnollinen selitys, jota kukaan ei ole huomannut - juhlahetki."
Selviääköhän tämä seuraavissa kohteissamme?
tiistai 25. marraskuuta 2014
Tronadorin tulivuorella
Edelleen jatkoimme 1. retkikunnan jälkiä seuraten ja matkamme suuntana oli 3500 m korkea Tronadorin tulivuori Barilochesta lounaaseen. Martti Salmi, 1. retkikunnan assistentti, kirjoittaa vuonna 1937: "Tronador on sammuneen tulivuoren jäännös, vanha kraateri, joka satoja tuhansia vuosia sitten on ollut toiminnassa. Viimeisessä purkauksessa se on räjähtänyt niin, että seinämään on syntynyt suuri aukko. Nousimme puolipyöreän kraaterin sisään, jonka seinämiä pitkin valui alas jäävirtoja sekä lumen ja jään sulamisvettä. Jäätikkö työskenteli lakkaamatta, aina muutaman kymmenen minuutin väliajoin kuului kumeata, ukkosenluontoista jylinää kraaterissa. Jäätikkö lohkeili ja aiheutti voimakkaan jylinän, jota hiljaisina kuuntelimme."
Päädyimme samaan paikkaan ja katselimme samaa jäätikköä, joskin se oli varmasti paljon pienempi kuin 77 vuotta sitten!
Tronador on erittäin suosittu matkailukohde. Sinne johtava tie on aika huonokuntoinen, mutkikas ja kapea. Talven jälkeen tien reunat viettivät vaarallisen oloisesti syviin rotkoihin. Onneksi osan matkaa tie oli yksisuuntainen, joten vastaantulijoita ei tarvinnut pelätä! Aamupäivällä ajo vuorelle, iltapäivällä takaisin. Aikataulua pitää noudattaa, vaihtoehtoja ei ole. Matkaa suuntaansa on noin 50 km tätä surkeaa tietä pitkin - tie oli varmasti sama, jota myös edeltäjämme käyttivät.
Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Pampa Linda, jossa nautimme lounaan. Tällaisesta paikasta 1. retkikunta ei voinut uneksiakaan! Loppumatkalla Tronadorin juurelle tutustumme ikivanhoihin, vuoren alarinteillä kasvaviin mahtavan kokoisiin puihin. Näistä Nothofagusista (etelänpyökeistä) Maarit tiesi kertoa lisää, mm. sen, että jo "veljekset" olivat aikoinaan todenneet, että Nothofagus-metsät olivat kaikkein rehevimmät ja kasvuisimmat juuri tällä alueella. Etelänpyökeistä ja niiden levinneisyydestä lisää täällä.
Tronadoria ympäröivä kansallispuisto Nahuel Huapi on Argentiinan ensimmäinen (perustettu vuonna 19349 ja tärkein, ja se on myös yksi koko maanosan ensimmäisistä. Kansallispuistojen synnystä Argentiina saa kiittää senor Perito Morenoa, joka oli luonnonsuojelija ja ymmärsi alkuperäisluonnon säilyttämisen arvon. Hän lahjoitti omistamansa maa-alueet valtion suojelualueiksi, ja näistä muodostettin muutamia vuosia myöhemmin kansallispuisto.
Saavuimme paikkaan, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa jalkaisin. Mutta pettymykseksemme niin ei voitu tehdä, koska tätä osaa puistosta ei oltu vielä talven jälkeen avattu yleisölle. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin. Paluumatkalla pysähdyimme uudelleen kraaterin reunalle ja tutustuimme siihen tarkemmin. Ilma oli kaunis, sää suosi meitä enemmän kuin 1. retkikuntaa aikoinaan. Yllätys oli suuri, kun äkkiä kuulimme jylinää ja näimme palan lohkeavan tuhkasta mustuneen jäätikön reunasta kraaterin järveen. Outo kumina, jota seurasi sumupilven kaltainen lumisade! Ehkä jotain samanltapaista kuin mitä Martti Salmi tekstissään kuvasi?
Paluumatkalla saimme vielä kokea toisenkin yllätyksen. Pysähdyimme Hotelli Tronadorin pihaan. Paikka oli sama, jossa 1. retkikunta aikoinaan monen teltassa vietetyn yön jälkeen sai nauttia mukavasta yösijasta ja hyvästä ruuasta. Tätä nautintoaan he kuvailivat monisanaisesti. Nykyinen rakennus on noin 20 vuotta vanha, mutta rakennettu samalle paikalle kuin alkuperäinen rakennus vuodelta 1929. Hotelli on edelleen saman suvun omistuksessa. Tapasimme nykyisen johtajan, tyylikkään kielitaitoisen vanhemman naisen, joka kiinnostuneesti kuunteli kertomustamme ja näytti meillle kuvia alkuperäisestä hotellista. Yksi yhteinen, mielenkiintoinen lenkki menneisyyteen!
Loppumatkalla piti pitää kiirettä, sillä auto oli palautettava muutaman tunnin sisällä. Tie oli yhtä huonokuntoinen kuin tulomatkalla. Mutta nyt siitä oli jo kokemusta ja onneksi se oli edelleen yksisuuntainen. Saavuimme väsyneinä, mutta tyytyväisinä perille.
Päädyimme samaan paikkaan ja katselimme samaa jäätikköä, joskin se oli varmasti paljon pienempi kuin 77 vuotta sitten!
Tronador on erittäin suosittu matkailukohde. Sinne johtava tie on aika huonokuntoinen, mutkikas ja kapea. Talven jälkeen tien reunat viettivät vaarallisen oloisesti syviin rotkoihin. Onneksi osan matkaa tie oli yksisuuntainen, joten vastaantulijoita ei tarvinnut pelätä! Aamupäivällä ajo vuorelle, iltapäivällä takaisin. Aikataulua pitää noudattaa, vaihtoehtoja ei ole. Matkaa suuntaansa on noin 50 km tätä surkeaa tietä pitkin - tie oli varmasti sama, jota myös edeltäjämme käyttivät. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Pampa Linda, jossa nautimme lounaan. Tällaisesta paikasta 1. retkikunta ei voinut uneksiakaan! Loppumatkalla Tronadorin juurelle tutustumme ikivanhoihin, vuoren alarinteillä kasvaviin mahtavan kokoisiin puihin. Näistä Nothofagusista (etelänpyökeistä) Maarit tiesi kertoa lisää, mm. sen, että jo "veljekset" olivat aikoinaan todenneet, että Nothofagus-metsät olivat kaikkein rehevimmät ja kasvuisimmat juuri tällä alueella. Etelänpyökeistä ja niiden levinneisyydestä lisää täällä.
Tronadoria ympäröivä kansallispuisto Nahuel Huapi on Argentiinan ensimmäinen (perustettu vuonna 19349 ja tärkein, ja se on myös yksi koko maanosan ensimmäisistä. Kansallispuistojen synnystä Argentiina saa kiittää senor Perito Morenoa, joka oli luonnonsuojelija ja ymmärsi alkuperäisluonnon säilyttämisen arvon. Hän lahjoitti omistamansa maa-alueet valtion suojelualueiksi, ja näistä muodostettin muutamia vuosia myöhemmin kansallispuisto.
Saavuimme paikkaan, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa jalkaisin. Mutta pettymykseksemme niin ei voitu tehdä, koska tätä osaa puistosta ei oltu vielä talven jälkeen avattu yleisölle. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin. Paluumatkalla pysähdyimme uudelleen kraaterin reunalle ja tutustuimme siihen tarkemmin. Ilma oli kaunis, sää suosi meitä enemmän kuin 1. retkikuntaa aikoinaan. Yllätys oli suuri, kun äkkiä kuulimme jylinää ja näimme palan lohkeavan tuhkasta mustuneen jäätikön reunasta kraaterin järveen. Outo kumina, jota seurasi sumupilven kaltainen lumisade! Ehkä jotain samanltapaista kuin mitä Martti Salmi tekstissään kuvasi?
Paluumatkalla saimme vielä kokea toisenkin yllätyksen. Pysähdyimme Hotelli Tronadorin pihaan. Paikka oli sama, jossa 1. retkikunta aikoinaan monen teltassa vietetyn yön jälkeen sai nauttia mukavasta yösijasta ja hyvästä ruuasta. Tätä nautintoaan he kuvailivat monisanaisesti. Nykyinen rakennus on noin 20 vuotta vanha, mutta rakennettu samalle paikalle kuin alkuperäinen rakennus vuodelta 1929. Hotelli on edelleen saman suvun omistuksessa. Tapasimme nykyisen johtajan, tyylikkään kielitaitoisen vanhemman naisen, joka kiinnostuneesti kuunteli kertomustamme ja näytti meillle kuvia alkuperäisestä hotellista. Yksi yhteinen, mielenkiintoinen lenkki menneisyyteen!
Loppumatkalla piti pitää kiirettä, sillä auto oli palautettava muutaman tunnin sisällä. Tie oli yhtä huonokuntoinen kuin tulomatkalla. Mutta nyt siitä oli jo kokemusta ja onneksi se oli edelleen yksisuuntainen. Saavuimme väsyneinä, mutta tyytyväisinä perille.
maanantai 24. marraskuuta 2014
Seitsemän lagon kierros
Valmistauduimme matkaamme melkoisen hyvin: meillä oli käytössä 1. retkikunnan matkasta kirjoitettu kirja, Kansallisarkistosta löytyi 1. retkikunnan johtajan, professori Väinö Auerin, matkaa koskeneet paperit, kasvitieteellisen museon arkistoista Aarno Kalelan muistiinpanoja, ja lopulta löysimme myös isämme kirjoittamat 27 kirjettä Patagoniasta. Tätä kaikkea materiaalia olimme keränneet, opiskelleet, skannanneet ja lopulta siirtäneet muistitikuille kaikkien osallisten käyttöön! Tiesimme siis edeltäjiemme matkasta varsin paljon.
Iguassun retken jälkeen sunnuntaina 23.11. saavuimme Barilocheen, Andien juurella sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Tätä paikkaa 1. retkikuntakin piti tukikohtanaan viipyessään täällä 77 vuotta sitten pari kuukautta. Lämpötila putosi Iguassuun nähden merkittävästi, satoi ja tuuli. Totesimme saapuneemme Andien kevääseen!?
Maanantai 24.11. valkeni kuitenkin aurinkoisena, ja lämpötila oli noin 10 astetta. Vuokra-autolla lähdimme huristelemaan Nahuel Huapi -järven ympäri upeissa maisemissa. Lumihuiput tuulisen sinisen järvenselän takana, keltainen retama-kasvi kukki runsaina pensaina kaikkialla, samoin lupiini, jotka molemmat ovat maahanmuuttajien aikanaan tuomia vierasperäisiä kasveja, lähes maanvaiva. Mutta meitä nämä kevään kukat ihastuttivat - vuoden toinen kevät!
Etenimme Villa La Angosturaa kohti. Matka eteni hitaasti, koska kuvattavaa oli paljon! Paitsi järviä (Lago Correntoso, Lago Espejo) ja lumihuippuja, kävimme myös katsomassa metsiä ja löysimme tiheää kasvillisuutta ja paksuja Nothofagus-runkoja (etelänpyökki), joita isäkin oli mittaillut.
San Martin de los Andesista eteenpäin metsät alkoivat vähetä, ja maisema muuttui aroksi. Junin de los Andesin jälkeen ei ollut enää pensaikkoakaan eikä juuri asutusta. Tämä oli matkamme pohjoisin kohta. Olimme myös ohittaneet Lago Trafulin, jonka reunamia 1. Retkikunta oli monia päiviä kolunnut, siis tiheässä, lähes läpipääsemättömässä ja kosteassa bambupusikossa! Me pääsimme paljon vähemmällä.
Maisema oli avara, vuoristoinen aromaa. Ei asutusta, ei puita, mutta laajat näkymät vuorelta toiselle. Vielä kerran maisema muuttui: Alicuran järveä reunustavien vuorten huipuille ilmestyi "raukkimaisia" lohkareita, patsaita muistuttavia hahmoja ja rakennelmia. Hurjan kokoisina ne erottuivat hyvin maisemasta ja järven syvänsininen väri loi niille uskomattoman kauniin vastakohdan.
Kiersimme tällä "7 lagon kierroksella" koko päivän. Noin 12 tuntia ja lähes 500 km ajettuamme palasimme Barilocheen, vaikuttuneina kaikesta kokemastamme, mutta melkoisen väsyneinä! Onneksi olimme syöneet hyvän troucha-lounaan (taimen) San Martin de los Andesissa, sillä myöhään illalla ei tahtonut muu enää maistua kuin lasi viiniä ja uni! Upea päivä Andien rinteillä oli takanamme. Kaikki paikat, joissa kävimme olivat olleet myös 1. retkikunnan tärkeitä tutkimuskohteita.
Iguassun retken jälkeen sunnuntaina 23.11. saavuimme Barilocheen, Andien juurella sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Tätä paikkaa 1. retkikuntakin piti tukikohtanaan viipyessään täällä 77 vuotta sitten pari kuukautta. Lämpötila putosi Iguassuun nähden merkittävästi, satoi ja tuuli. Totesimme saapuneemme Andien kevääseen!?
Maanantai 24.11. valkeni kuitenkin aurinkoisena, ja lämpötila oli noin 10 astetta. Vuokra-autolla lähdimme huristelemaan Nahuel Huapi -järven ympäri upeissa maisemissa. Lumihuiput tuulisen sinisen järvenselän takana, keltainen retama-kasvi kukki runsaina pensaina kaikkialla, samoin lupiini, jotka molemmat ovat maahanmuuttajien aikanaan tuomia vierasperäisiä kasveja, lähes maanvaiva. Mutta meitä nämä kevään kukat ihastuttivat - vuoden toinen kevät!
Etenimme Villa La Angosturaa kohti. Matka eteni hitaasti, koska kuvattavaa oli paljon! Paitsi järviä (Lago Correntoso, Lago Espejo) ja lumihuippuja, kävimme myös katsomassa metsiä ja löysimme tiheää kasvillisuutta ja paksuja Nothofagus-runkoja (etelänpyökki), joita isäkin oli mittaillut.
San Martin de los Andesista eteenpäin metsät alkoivat vähetä, ja maisema muuttui aroksi. Junin de los Andesin jälkeen ei ollut enää pensaikkoakaan eikä juuri asutusta. Tämä oli matkamme pohjoisin kohta. Olimme myös ohittaneet Lago Trafulin, jonka reunamia 1. Retkikunta oli monia päiviä kolunnut, siis tiheässä, lähes läpipääsemättömässä ja kosteassa bambupusikossa! Me pääsimme paljon vähemmällä.
Maisema oli avara, vuoristoinen aromaa. Ei asutusta, ei puita, mutta laajat näkymät vuorelta toiselle. Vielä kerran maisema muuttui: Alicuran järveä reunustavien vuorten huipuille ilmestyi "raukkimaisia" lohkareita, patsaita muistuttavia hahmoja ja rakennelmia. Hurjan kokoisina ne erottuivat hyvin maisemasta ja järven syvänsininen väri loi niille uskomattoman kauniin vastakohdan.
Kiersimme tällä "7 lagon kierroksella" koko päivän. Noin 12 tuntia ja lähes 500 km ajettuamme palasimme Barilocheen, vaikuttuneina kaikesta kokemastamme, mutta melkoisen väsyneinä! Onneksi olimme syöneet hyvän troucha-lounaan (taimen) San Martin de los Andesissa, sillä myöhään illalla ei tahtonut muu enää maistua kuin lasi viiniä ja uni! Upea päivä Andien rinteillä oli takanamme. Kaikki paikat, joissa kävimme olivat olleet myös 1. retkikunnan tärkeitä tutkimuskohteita.
lauantai 22. marraskuuta 2014
Unelma alkaa toteutua - ensipäivät Iguassulla
Lopulta unelma alkaa toteutua, olemme isämme jäljissä Patagoniassa! Matkalaisia on viisi, isämme Erkin tyttäret Maarit, Satu ja Suvi, Maaritin mies Anders ja isämme sisaren Annikin tytär Anja, serkkumme Tukholmasta. Matka on elänyt mielissämme lapsuudestamme lähtien, olemmehan kuulleet monia tarinoita isän ja veljensä Aarnon tekemältä Patagonian tutkimusmatkalta vuosina 1937-38. He olivat kuusihenkisen retkikunnan jäseninä 10 kuukautta kestäneellä matkallaan. Lopulta meitäkin oli kuusi, kun perheystävä ja luonnonystävä Esa Tommila liittyi seuraamme Iguassun retken jälkeen.
Olemme suunnitelleet matkaamme aktiivisesti noin kolme vuotta, ja nyt siis olemme saapuneet 1. retkikunnankin lähtöpaikkaan Buenos Airesiin. 1. retkikunta matkasi kuusi viikkoa rahtilaivalla merten poIkki, me taas lensimme ilmojen halki tänne vuorokaudessa. Olemme lähes kaikki (paitsi Esa) täällä ensimmäistä kertaa elämässämme!
Lähdimme ensin lentäen katsomaan yhtä maailman suurimmista ihmeistä, Iguassun putouksia Brasilian, Argentiinan ja Paraguain rajalla. Täällä ei 1. retkikunta ehtinyt käydä! Putouksia on noin 270 keskellä laajaa kansallispuistoverkostoa ja vihreää sademetsää. Putouksia voi ihailla eri maiden puolelta, ja ne ovat mykistäviä! Vietimme Iguassussa kokonaisen päivän retkeillen hyvin suunniteltua polkuverkostoa pitkin ja ihaillen putouksia sekä ylä- että alapuolelta. Polut kiemurtelivat pitkin sademetsän tiheää kasvillisuutta, välillä törmäsimme myös lukuisiin tuttavallisiin nenäkarhuihin, jotka etsivät ruokaa turisteilta. Linnunlaulua ja koskien kohinaa, lämmintä ilmaa ja kosteaa sademetsää ympärillämme, käsittämättömän vuolaita, korkeita ja leveitä koskia silmänkantamattomiin - kerrassaan upea luonnonihme! Katsomiseen ei väsynyt. Sääkin suosi meitä: pilvipoutaa, sortsikeli, lopuksi saimme vielä kokea troopisen ukkosilman ja kunnon ryöppysateen!
Päivän lopuksi ajelimme pikkujunalla muutamia kilometrejä viidakossa, saavuimme joen ääreen ja hyppäsimme kumiveneeseen. Taitavan soutajan myötävaikutuksella matka jatkui hiljaa lipuen jokea pitkin. Matkan ekologinen osuus oli hieno loppu päivällemme. Istuimme hiljaisuudessa, lähes äänettömästi liikkuvassa veneessä kaiken turistikohun ja koskien pauhun jälkeen. Vanhojen puitten kaartaessa kauniisti hämärän joen ylle koimme yllätyksen: näimme tukaanin lentävän tai jotkut meistä näkivät!
Puisto oli hienosti organisoitu näyttelyineen, opastuspisteineen, kahviloineen, polkuineen - eksyä ei voinut. Toisaalta itse saattoi valita, miten etenee: ostaako valmiita "elämystuotteita" vai rakentaako päivän oman näköisekseen. Me saimme upean kokonaisuuden - olimme tosi tyytyväisiä päivääme, more than satisfied! Näimme putoukset monelta kantilta.
Seuraavana päivänä teimme vielä veneretken Iguassu- ja Parana-jokia pitkin paikkaan, jossa kolme maata - Argentiina, Brasilia ja Paraguai - kohtaavat. Näimme lisäksi kahden viime mainitun maan rakentaman uskomattoman voimalaitoksen tekoaltaineen, Itaipu dammin, jonka teho vastaa 70-kertaisesti Imatrankoskea. Valtava teknologinen ihme on levittänyt hyvinvointia lähialueilleen, mikä selvästi näkyy verrattaessa ainakin Argentiinaa ja Brasiliaa keskenään.
Tämä kaikki oli hieno alku matkallemme Etelä-Amerikassa!
Olemme suunnitelleet matkaamme aktiivisesti noin kolme vuotta, ja nyt siis olemme saapuneet 1. retkikunnankin lähtöpaikkaan Buenos Airesiin. 1. retkikunta matkasi kuusi viikkoa rahtilaivalla merten poIkki, me taas lensimme ilmojen halki tänne vuorokaudessa. Olemme lähes kaikki (paitsi Esa) täällä ensimmäistä kertaa elämässämme!
Iguassun ihme
Päivän lopuksi ajelimme pikkujunalla muutamia kilometrejä viidakossa, saavuimme joen ääreen ja hyppäsimme kumiveneeseen. Taitavan soutajan myötävaikutuksella matka jatkui hiljaa lipuen jokea pitkin. Matkan ekologinen osuus oli hieno loppu päivällemme. Istuimme hiljaisuudessa, lähes äänettömästi liikkuvassa veneessä kaiken turistikohun ja koskien pauhun jälkeen. Vanhojen puitten kaartaessa kauniisti hämärän joen ylle koimme yllätyksen: näimme tukaanin lentävän tai jotkut meistä näkivät!
Puisto oli hienosti organisoitu näyttelyineen, opastuspisteineen, kahviloineen, polkuineen - eksyä ei voinut. Toisaalta itse saattoi valita, miten etenee: ostaako valmiita "elämystuotteita" vai rakentaako päivän oman näköisekseen. Me saimme upean kokonaisuuden - olimme tosi tyytyväisiä päivääme, more than satisfied! Näimme putoukset monelta kantilta.
Seuraavana päivänä teimme vielä veneretken Iguassu- ja Parana-jokia pitkin paikkaan, jossa kolme maata - Argentiina, Brasilia ja Paraguai - kohtaavat. Näimme lisäksi kahden viime mainitun maan rakentaman uskomattoman voimalaitoksen tekoaltaineen, Itaipu dammin, jonka teho vastaa 70-kertaisesti Imatrankoskea. Valtava teknologinen ihme on levittänyt hyvinvointia lähialueilleen, mikä selvästi näkyy verrattaessa ainakin Argentiinaa ja Brasiliaa keskenään.
Tämä kaikki oli hieno alku matkallemme Etelä-Amerikassa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)